Tänään lämmitetään sauna, suomalaiskansalliseen lauantain tapaan. Oluet jäävät kyllä nauttimatta, mutta haitanneeko tuo. Säästetään ilonpito tuonnemmaksi. Nyt nautitaan siitä, että ulkona paistaa aurinko ja että elämä jatkuu!

Huomenna vietetään Äitienpäivää. Me juhlistamme sitä kastelemalla siniristilippua joka liehuu aivan keittiön ikkunan kohdalla. Äiti kaivelee muististaan asioita ja kertoo niistä silmät loistaen mutta väärillä sanoilla ja sekavasti. Minä vastailen ja nyökkäilen, esitän ymmärtäväni. Myöhemmin päivällä olemme kuin kaksi vanhaa, vanhaa varista...Sohvan reunalla, telkkaria tihrustamassa!

Ei meillä ole suru puserossa. Nauretaan ja vitsaillaan. Jos äidillä on hyvä päivä, hän voi ottaa polkan askeleita. Tänään kotipalvelun hoitaja löysi äidin meikkaamasta itseään, sillä välin kun käväisin tyttären tykönä (hakemassa Norjan tuliaisia, njammm!!!). Jos on huonompi päivää, voidaan riidelläkin. Minä tinkaan siitä, että äidin pitää välillä levätä, äiti kiukuttelee, ettei saa tarpeeksi huomiota (vaikka olen koko ajan tässä, vain häntä varten!).

Olen saanut tyttäriltä lahjoja; nuorimmainen hellunsa kanssa toi norjasta upean neuleen (ei norjalaisenvillaisen vaan modernin, puuvillaisen design-mallin!) ja vanhempi oli tehnyt oman mallistonsa tyylikkään ja ah, niin sopivan kaulakorun. Ihanaa! Pojat perheineen tulevat ehkä iltapäivällä kahville.

Onhan tässä myöskin jäähyväisten makua. Äiti siirtyy maanantaina terveyskeskukseen osastolle, koska ei voi enää turvallisesti olla kotona yksin eikä kotona asumista tukevia toimia voida enää mitenkään lisätä. Olen venyttänyt omien mahdollisuuksieni mukaan siirtoa parilla viikolla. Yritän olla tuntematta syyllisyyttä, mutta ymmärrän, etteivät voimavarani riitä pidemmälle. 

Sisar tuli pojan valmistujaisiin, kummi kun on. Kävi äitiä katsomassa hoivajaksolla päiväkeskuksessa ja kauhisteli, miten äiti oli mennyt huonoksi. Koki kuitenkin, että painostin kun pyysin häntä tulemaan viikoksi hoitamaan äitiä. Veli tulee muutamaksi päiväksi viikon kuluttua.

Hoitaminen ei suinkaan lopu vuodeosastolla. Hoitajia on vähän, hoidettavia paljon. Yksilölliseen hoitoon ei ole aikaa eikä resursseja, joten kaikki apu on sielläkin tarpeen. Olen silti helpottunut ajatuksesta, että voin nukkua yöni rauhassa, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Otetaan ilo irti, vaik sydän märkänis! Muistakaa tekin äitiä Äitienpäivänä!

Uskomaton vappusää! + 10 astetta mittarissa, tyyntä!  Upea iltavalaistus, sinistä ja hempeää vaaleanpunaista taivaanrannalla! Vappu, suomalainen kevätkarnevaali. Vanhassa sydämessä läikähtää laiskasti. Ei pakahdu rinta, ei herätä kaipuuta vaaleat illat, ei syty entisen kaltainen palo... Haikeaa!

Pakkojuhlan hilpeät äänet kantautuvat kadulta! Kulmakunnan kuppilat uusine laajennettuine terasseineen. Opiskelijat pellepuvuissa, oranssia, sinistä, viininpunaista. Laulua, huutoa, pillien vihellystä, sanan sälää, särkyvän lasin helinää... Iloa, juhlamieltä! Vielä! Ensimmäset tappelunnujakat kuultu! Piipaa-autot jatkuvassa ajossa jo iltapäivästä, yötä kohti tahti kiihtyy...

Valmistan Toiseksi Vanhimman  huomiseen valmistujaisjuhlaan pieniä tulisia lihapullia. Mietin, miten paljon työtä ja etenkin sinnikkyyttä valmistuninen on vaatinut. Nostan hengessä hattua, olen hyvilläni. Apua en pojalle ole pystynyt antamaan, vain jonkun kannustavan sanan joskus. Sensijaan muistan, kiitollisena ja surullisena, miten poika monet kerrat riensi pohjoisen kotiin, auttamaan, kun siellä pelko otti ylivallan. Nuori perhe on mennyt eteenpäin omin avuin, keskinäisen rakkauden voimalla! Hyvä niin!

Nautin lasillisen Toweria, tämän Wapun kunniaksi, pojan kunniaksi, elämän kunniaksi! 

ILOISTA JA AURINKOISTA VAPPUA !

Oli pakko aamulla pyytää sairaslomaa tälle päivälle, jotta saisi levätä ja koota itsensä siirtyessäni omaan arkeeni. Päätä särkee vietävästi ja olo on henkisesti ja fyysisesti niinkuin olisi jäänyt muutamankin kerran asfalttijyrän alle!!!!

Onneksi äiti nukkui viime yön rauhallisesti.  Edellisyön ja aamun yliaktiivisuus kostautui niin sikeillä päiväunilla, ettei millään olisi jaksanut herätä lääkkeiden ottoon ja ruokaillessakin "pilkki" koko ajan. Pelkäsin todella, että seuraava yökin menee valvoessa. Keksin pukea lämpimät vaatteet päälle ja vein muorin parvekkeelle raittiiseen ilmaan ja siitä virkistyi iltaa kohti niin, että nukkumaan meni oikeassa aikataulussa. Tänä aamuna lähti sitten oikein iloisella mielellä hoivajaksolle ja on siellä viikon.

Mikähän siinäkin on, että vieraiden ihmisten hoidossa, kuten päiväpalvelussa, sairaalassa ja kotonakin kun kotihoitajat käyvät lääkitsemässä, muori on kuin päivänpaiste. Laskee leikkiä ja tekee juuri niinkuin pyydetään. Minulle kääntyy kolikon toinen puoli, huomionkipeys, arvaamattomuus, häijyyskin. Eilisiltanakin yhtäkkiä riemastui, kun aloin hänelle vaihtamaan yöpukua. Oli sitä samaa pitänyt kaksi yötä, mutta nyt väitti, ettei ole eläissään yöpaidassa nukkunut, eikä nukkuisi nytkään!  Huusi, kirosi ja haukkui!Sain rintsikoista korvilleni, nyrkiniskuja käsivarsiini ja oli pakko tarttua ranteisiin kiinni, että sain rauhoittumaan. Muutaman minuutin kuluttua oli taas oma iloinen itsensä.  

Toki tuossa tilanteessa en itsekään enää toiminut, niinkuin olisi ollut järkevää ja suotavaa. Poltin päreeni ja huusin takaisin minäkin. Olin aivan liian väsynyt ja puolustuskyvytön ottamaan vastaan äkillistä raivoa, vaikka olin jo muutaman kerran joutunut harjoittelemaan näiden yllättävien puuskien kanssa. Ehkä näissä tilanteissa nousee pintaan myöskin omat lapsuuden kokemukset. Äitini on aina ollut arvaamaton, äkkipikainen ja tavattoman huomionkipeä. Jos lapsuudenkodissani ei heti totellut tai osannut tehdä jotain äidin mielen mukaan, sai helposti haukut, huudot tai tukkapöllyä. Äidille ei uskaltanut sanoa vastaan.  Tilaisuuden tullen piilouduin omaan turvalliseen komeropiilooni, jossa mielessäni kävin tilanteen uudelleen läpi ja siinä mielikuvituksessani huusin äidille takaisin. Oman paikan ottaminen tässä äiti-tytär suhteessa tapahtui vasta lähes kolmekymppisenä. - Oma lukunsa on tietenkin se, miten itse toimin äitinä samanlaisella  äkkipikaisuudella varustettuna.

Äidin tilanne on nyt ristiriitainen. Palveluntarjoajatkin tuntuvat olevan eri mieltä siitä, miten äitiä pitäsi hoitaa! Kaksi vuotta sitten aloin kyselemään hänelle palveluasuntopaikkaa, kun arvelin olevani paljon pois paikkakunnalta ja katsoin, ettei äiti pysty ilman tukea yksin asumaan. Asumispalvelupaikkaa ei ole vieläkään löytynyt, vaikka olen kuullut, että asunto pitäisi järjestyä vuoden takuuajalla...Vanhuspalveluista sanotaankin nyt, että äidin on paras asua kotona loppuun asti. Kotipalvelua on lisätty vähitellen ja viime aikoina on kaikki palvelut olleet käytössä. Mutta kun hän nyt oli sairaalassa, oli kotipalvelusta ilmoitettu, ettei kotona asuminen ole enää turvallista. Tänä viikonloppuna olen vakuuttunut asiasta!

Miten tästä edetään? Mikä on äidille parasta? Tietenkin kuuliaisena tyttärenä otan hoitovastuuta äidistäni ja teen sen mielelläni ja pyytetttömästi. Silti minun on myös pakko oman jaksamisen ja voimavarojeni takia vetää raja siihen, mikä on itselle mahdollista ja mikä ei.  Kotisairaalapaikka on käytettävissä, mutta katsottuani taas vajaan viikon osastolla tapahtuvaa hoitoa liian niukan henkilöstöresurssin puitteissa totean, että sinne vasta kun mitään muuta keinoa ei ole käytetävissä ja silloinkin niin, että voi itse käydä siellä mahdollisimman paljon äitiä hoitamassa. 

Tällaista tänään! Pakkailen kamppeeni ja siirryn omalle kämpälle. Rovaniemen korkeudella sää on kostea, pilvinen ja melko lämmin (+6, ei yöpakkasta). Lumet sulavat vauhdilla!

Jossakin aiemmassa postauksessa mainittiin elämän suomat lahjat; syntymä ja kuolema. Kuinka kaikki on otettava nöyränä vastaan...

Teoriassa osaan ajatella, että elämän lahjat on otettava nöyränä vastaan. Lapsen syntymähän on tietysti niin valtavan iloinen ja ihana asia, ettei tulisi mieleenkään kyseenalaistaa sen lahja-arvoa. Kuolema taas... Sen varjon häälyessä vieressä, mutta elämän ja siinä arjessa selviämisen vaatiessa valtavasti voimavaroja nöyryyden käytännön toteutus on ontunut.

Ja juuri nyt, tänä viikonloppuna olen jälleen kysellyt itseltäni, millainen ihminen oikein olen? Äitiään rakastava tytär, ammattiin opiskeleva, humaaniksi itseni määritellyt... Tottakai välitän äidistäni paljon ja haluan hänen viimeisten aikojensa olevan mahdollisimman inhimillisiä ja hoidon hyvän ja turvallista. Miksi sitten hirveä ristiriita teorian ja käytännön välillä!

Huomaan, että vaikka rakkautta olisi kuinka paljon, voivat voimavarat olla vähissä, kun yö toisensa perään heräilee lyhyistä unista kuulemaan, kuinka hoidettava hiippaillee asunnossa itsekseen kuiskaillen, kaappeja ja laatikoita penkoen, muttei kysyttäessä tiedä, mitä on tekemässä. Kun koetat lempeästi ohjata rakasta äitiä takaisin unten maille, saat kiukkuisia uhkailuja ja raivotar repii vaippahousujen täytteet ja heittää ne ympäri lattiaa! Kun aamupuuro on syöty kello viisi ja tämä durasell-viritetty pikkumuori senkuin jatkaa menoa, alat pohtia, miten ihmeessä jouduit tähän! Nyt tuo "sammunut suuruus" nukkuu sohvalla, sikeästi ja äänekkäästi kuorsaten. Minun on kuitenkin nukkumisen sijasta koetettava tehdä tarpeelliset askareet ja vielä kirjoitettava harjoitteluun liittyviä tehtäviä!  

Viikko sitten äiti toimitettiin sairaalaan sen jälkeen kun löysin hänet puolipukeisena sohvalta eikä hän oikein tullut tajuihinsa(=herännyt!). Arvelin, että oli saanut jonkin kohtauksen. Terveyskeskuksessa kuitenkin taas tokeni omaksi itsekseen, eikä mistään kokeista selvinnyt mitään hälyyttävää.  Se vain tuli selväksi, ettei äiti voi enää olla yksin kotona öitä, vaikka kotipalvelupartio kävisikin tarkistamassa.

Tämänpäiväisen perusteella tiedän, että kyse oli uudesta voimakkaammasta kipulääkityksestä, jonka vaikutuksesta äiti aluksi lähes tanssii polkkaa ja käy ylikierroksilla, valvoo ja touhottaa, kunnes sitten on lähes tajuton väsymyksestä, kun lääkkeen määrä vähenee... 

...ja elonmerkkejä! Pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittamassa blogiin ja nytkin lyhyesti.

En yleensäkään kuulu mököttäjiin enkä mykkäkoulun pitäjiin! Olen oikeastaan aina ihmetellyt, miten joku pystyykin viikkotolkulla olemaan hiljaa... En ole pitkävihainenkaan, vaan nopeasti kuohahtava, yhtä nopeasti leppyvä. Eikä näitäkään ominaisuuksia juurikaan koetella, kun yksin asustelee.

Mutta totta tosiaan, meni kirjoittamisen ilo, kun nähtyäni erityistä vaivaa sivun ulkoasuun ja runoiltuani hyvin vahvasti tunnepitoista tekstiä, muisteltuani blogini yksivuotista taivalta ja kiiteltyäni  Kaamosvalon Maarettaa (jolle kuuluu käyneen samalla tavalla!) saamastani kunnianosoituksesta, koko aikaansaannos kuvineen ja runoineen katosi taivaan tuuliin! Istuin pitkään tässä työtuolillani voipuneena ja mieli tyhjänä, enkä tiennyt itkeäkö vai nauraako!?! Sitten alkoi hatuttaa ja hatutusta kesti oikeasti monta päivää. En saanut aloitettua uudelleen kirjoittamista ja sitten tapahtuikin kaikkea muuta, mikä vei ajatukset ja energian, eikä ollut aikaakaan kirjoittamiselle....Huh, tässä siis syy pitkään jatkuneeseen hiljaisuuteen! 

En nyt ehdi tämän enempää tällä kertaa, mutta kun kiire illalla laantuu, palaan asiaan. Kiitän Maarettaa vielä kerran! Tuntuu hienolta saada tunnustusta "sitkeydestä"!